Kun päivän lämpöiset ja harmaat tunnit oli juoksennelleet eteenpäin tovin, pysäytin ne hetkeksi palatakseni tähän maailmaan päiväunistani. Päiväpuuhistani joita en ollut huomannut viettäessäni aikaa unelmissa.
Laitoin musiikkia soimaan ja tahdoin tanssia saatuani tämän ajatuksen yhtäkkiä. Tanssia jaloillani käärmeenlailla kiemurellen silkasta rytmista ja ilosta tunea se ja elää sitä, saada keho elämään syyspäivän harmaudessa, kun siihen kerran ryhdyin.
Halusin vain venyttää jokaista lihasta ja saada tuntemuksen niiden hyvinvoinnista, sillä syksy on myös kauniin lisäksi, katalaa aikaa.
Jos ne pienet säikeet minussa sanoisivat, että tuntuupa tukkoiselta, olisi tehtävä suunnitelma b.
A oli saada unelmia paperille.
Tahdoin elää muutaman laulun lävitse. Rakkaudesta rytmiin. Rakkaudesta liikkeeseen ja sen tuomaan tunteeseen, tahdoin sulautua likkeen ja tunteen kanssa.
Olisi ehkä pitänyt juoda vähemmän viiniä pari iltaa aiemmin.
Laitoin kameran päälle vanhan senkin reunalle ja astuin omalle areenalleni. Halusin nähdä ensimmäistä kertaa, mitä tanssilavalla tapahtuu.
Miten vaikuttava liikkeen palo yrittää nuolla musiikin henkeä, ystävänä maan äärellä. Kaiken vaikutuksesta kaikkeen.
Miten se hoivaisi sisäistä kaipuuta ja hataruuden tunnetta synkeän syksyn syleilyssä. Miten se osoittaisi sydämen ilon mielen ja herättäisi tämän syyskohmeesta. Tulisitko ylös elämään kanssani vai jäisitkö sinä sinne pohjalle nukkumaan, niinkuin minä itse olin tehnyt koko pitkän päivän. Tulisitko?
Ja kun sinä tulit, minä jäin kuuntelemaan sinua, koska tunsin oloni turvatuksi. Minun iloni tuli luokseni.
Minulla oli ilo ja sain tanssia sen kanssa. En jäänyt yksin hetkeksikään kun kuulin rytmin ehdottomuuden, joka takertui iloni rinnalle. Ehdottomuus syntyi voimasta, ilo heräsi, koska kuuli tämän ja minä halusin oitis avata väylän, päästää nämä voimat itseni lävitse.
Lopulta sain itseni hapuilemaan ulko-oven kahvaa siinä toivossa että sade nielaisisi minut mukanaan tielle. Pyyhkäisisi tuonne kadulle. Mutta ei, siellä ei satanut ja minulla oli jo nuttu ylläni, joten käytin tuulen mahtia hyväkseni ja kuiskasin hänelle:
-Hei hymistelijä, otatko minut matkaani, työnnätkö tuonne pääkadun varrelle?
Ja tämä hymyili. Katsoi nuttuani ja kuiskasi takaisin omalla tyylilläni ja hiveli niskavilloja.
-Ompa sinulla pehmeä nuttu.
Tuulen jalat juoksivat vilkkaasti mutta tasapainoisesti. Ei puuskia, en tiedä tekikö tämä sen vieraanvaraisuudesta vai miksi näin. En tohtinut kysyä kuitenkaan, ystävälliseltä se silti tuntui.
-Niin, tämä nuttu on ihan erityisen pehmeä, hymyilin ja kiedoin kaulahuvia tiukemmin kiinni. Samassa silmänräpäyksessä olinkin jo päätien varrella. Kiitin kohteliaasti kyydistä ja toivotin mukavaa illanjatkoa. Olikin jo hiukan hämärää. Aiemmin sataneista pisaroista eläväksi käyneet lammikot edessäni heijastelivat valoja erään putiikin ikkunasta. Melkein uppouduin tähän, ei se ollut erityisen hieno näky, mutta jokseenkin mielenkiintoinen. Tuijotin tätä kuin puhutellen
-Siinä sinulla loistaa, taitaa ilo olla sinullakin.
Sitten joku setä pysähtyi vierelleni ja tuijotti lammikkoon myös.
-Mitäs siellä näkyy, hän kysyi?
-Ei ainakaan sulhasen kasvoja, minä vastasin.
Setää alkoi naurattamaan kovin ja hän oikein kurkotti omaa katsettaan syvemmin lammikosta.
-No mutta et ole kadottanut mitään? Hän uteli ja kengänkärejllään heilutteli vettä.
-Tällä kerralla en kyllä kadottanut mitään, vaikka olenkin vähän etsinyt vastauksia arjen suuriin mysteereihin.
-Niinkö? hän ilahtui selkeästi ja minä nyökkäsin. Sitten menimme kahville ja hän kertoi minulle maahanmuuttajatarinan itsestään ja lapsestaan ja lapsenlapsistaan. Omasta äidistään ja vaimostaan. Välillä hän tunnusteli tarinansa tuomia tunteen kosketuksia, mutta ilo välittyi myös hänen silmistään. Niissä oli erityistä rauhaa ja onnen kuultavuutta. Ja minun iloni eli hänen ilonsa kanssa. Minun onneni oli hänen onni.
sunnuntai, 26. lokakuu 2008
ilo
torstai, 23. lokakuu 2008
mytty auki
Olen sellainen, että tykkään haalia pussukoita, rasioita ja laatikoita, pieniä nyssäköistä jotka kierretään nyöreillä kiinni ja niiden sisälle piilotellaan aarteita, ihan pieniä juttuja.
Joskus voi unhoittaa yhden pussukan vuodeksi tai kahdeksi jonkin suuremman laatikon uumeniin, monien muiden asioiden alle ja kun tulee sellainen mytyn aukaisu olo, muistoihin vaeltamisen tarve, itsensä virittäminen kokonaiseksi eletyn elämänkaaren mittaiseksi hengeksi jossakin hetkessä, on ihana kaivaa se pussukka, avata se.
Vahingossa tai tahalleen.
Ottaa kaikki yksitellen ulos sieltä, katsella niitä, tunnustella, haistella ja mietiskellä, elää jo elettyjä hetkiä uudella tavalla. Viisaampana tai edes hieman erilaisempana ihmisenä.
Tykkään myös säilyä muistoja musiikkiin ja tuoksuihin.
Ne ovatkin erityiset tapani ymmärtää elämää.
Nyt minulla ei ole tässä mitään pussukkaa. On tälläinen blogi, mihin nostan ajatuksiani unelmieni uumenista, siitä pohjattomasta ylöspäin roikkuvasta mytystä.
Haluaisin osata kirjoittaa yksinkertaisesti, mutta merkityksellisen sanoman kera. Jokaisella hetkellä on oma sanoma kuitenkin. Ja tahdon harjoittaa sitä.
Saan todella usein palautetta, että mietin liikaa.
Haluaisin vain oppia tässä hetkessä, ottamaan elämästäni kevyemmän otteen. Tutustumaan kevyemmällä tavalla siihen mitä näen kadulla, tai sisällä.
Nauran paljon. Iloitsen paljon. Ja se on mahtava voima maailmankokoisessa kodissa.
Hassua, mutta sen keveästi kokemisen tekee hankalaksi yksi asia. Vajoan koko ajan omaan maailmaani. Vajoan jonnekin keskusteluiden taakse ja kadotan paikan. Vähän kuin nukahtelisi tuon tuostakin. Unen, sadun ja todellisen elämän (ja onneksi vähemmän todellisemman elämän myös) yhteinen ystävyys.
