Olen sellainen, että tykkään haalia pussukoita, rasioita ja laatikoita, pieniä nyssäköistä jotka kierretään nyöreillä kiinni ja niiden sisälle piilotellaan aarteita, ihan pieniä juttuja.
Joskus voi unhoittaa yhden pussukan vuodeksi tai kahdeksi jonkin suuremman laatikon uumeniin, monien muiden asioiden alle ja kun tulee sellainen mytyn aukaisu olo, muistoihin vaeltamisen tarve, itsensä virittäminen kokonaiseksi eletyn elämänkaaren mittaiseksi hengeksi jossakin hetkessä, on ihana kaivaa se pussukka, avata se.
Vahingossa tai tahalleen.
Ottaa kaikki yksitellen ulos sieltä, katsella niitä, tunnustella, haistella ja mietiskellä, elää jo elettyjä hetkiä uudella tavalla. Viisaampana tai edes hieman erilaisempana ihmisenä.
Tykkään myös säilyä muistoja musiikkiin ja tuoksuihin.
Ne ovatkin erityiset tapani ymmärtää elämää.

Nyt minulla ei ole tässä mitään pussukkaa. On tälläinen blogi, mihin nostan ajatuksiani unelmieni uumenista, siitä pohjattomasta ylöspäin roikkuvasta mytystä.
Haluaisin osata kirjoittaa yksinkertaisesti, mutta merkityksellisen sanoman kera. Jokaisella hetkellä on oma sanoma kuitenkin. Ja tahdon harjoittaa sitä.
 
Saan todella usein palautetta, että mietin liikaa. 
Haluaisin vain oppia tässä hetkessä, ottamaan elämästäni kevyemmän otteen. Tutustumaan kevyemmällä tavalla siihen mitä näen kadulla, tai sisällä.
Nauran paljon. Iloitsen paljon. Ja se on mahtava voima maailmankokoisessa kodissa.

Hassua, mutta sen keveästi kokemisen tekee hankalaksi yksi asia. Vajoan koko ajan omaan maailmaani. Vajoan jonnekin keskusteluiden taakse ja kadotan paikan. Vähän kuin nukahtelisi tuon tuostakin. Unen, sadun ja todellisen elämän (ja onneksi vähemmän todellisemman elämän myös) yhteinen ystävyys.